perjantai 19. lokakuuta 2018

Kuinka moni näkee kaikki sävyt harmauden

Ulkona paistaa aurinko ja syksyn ruska on värittänyt maiseman kauniiksi. Silti mun oloni on harmaa ja huono. Ahdistus puristaa rintaa ja hengittäminen vaikeutuu. 1 2 3 olen olemassa. Hengitän.

Olen vieläkin osastolla, enkä vielä tiedä milloin kotiudun. Tapaan lääkäriä tänään, jospa sitten saisin tietää tarkemmin, kuinka kauan tulen täällä olemaan. Toivottavasti en kovin pitkään. Koti-ikävä on iso, haluan päästä täältä pois!

Kotona arki on niin erilaista. Täällä laitostuu, kun ruoka ja kaikki tuodaan valmiiksi nenän eteen. Enkä usko, että osastolla makaaminen mitenkään edesauttaisi taipumistani. En ole itseasiassa enää varma, miksi olen täällä vielä.

Mutta.. nautitaan tästä auringosta <3

Pus,

Vattu

perjantai 12. lokakuuta 2018

Sinä riität

Muutama päivä sitten oli mielenterveyspäivä. Mielenterveysongelmat ovat todella yleisiä. Ne ovat samalla tavalla sairauksia kuin esimerkiksi astma tai syöpä. Kukaan ei valitse itselleen mielenterveysongelmaa. Mielenterveysongelmat eivät katso ikää, kokoa, ammattia, sukkien väriä tai muuta, niitä voi olla meillä kenellä tahansa: Minulla, sinulla, kenellä vaan. 

Mielenterveysongelmiin tulisi suhtautua samalla tavalla kuin muihinkin sairauksiin. Jokainen meistä on silti yhtä arvokas ja ihana, tarpeeksi. 

Minulle itselleni on ollut todella vaikea myöntää, että minulla on mitään ongelmaa. Vaikka olisin suljetulla osastolla hoidossa, en ole silti pystynyt myöntämään itselleni, etten ole ihan kunnossa. Minusta on aina tuntunut, etten ole vielä tarpeeksi sairas siihen, että olisin hoidon tarpeessa. Sitä vaan ajattelee, että on vaan laiska tai saamaton. Mutta niin ei pitäisi olla. 

Jokainen ihminen on yhtä tärkeä ja yhtälailla ansainnut avun sairauteen, oli se mikä sairaus tahansa. 

Istun oksalla

Päivät kulkee. Ulkona on harmaata. Mun päässä on harmaata. Harmaa kausi. Harmaan kaikki sävyt ympäröi mua.

Mä istun valkoisessa huoneessa ja lääkäri katsoo mua. Se puhuu päiväsairaalasta, lääkkeiden vaihdosta. Siitä, kuinka kauan olen vielä täällä. Kysyy, onko mulla itsetuhoisia ajatuksia, suunnitelmia.

Mä vaan yritän olla ja yritän yrittämistäni. Mut mun pää on niin harmaa. Harmaa on joskus hyvästä, mutta siihen ei saa upota.

Kohta kolme viikkoa täällä valkoisten seinien sisällä. Hymyile, niin kukaan ei tiedä että suhun sattuu. Hymyileminen on mun pakokeino. Ulospääsy ahdistuksesta ja huonosta olosta. Mä peitän hymyllä lahjakkaasti mun todelliset tunteet. 

Kotona mua odottaa purkki. Purkki täynnä rauhoittavaa. Purkki ulos tästä kaikesta paskasta. 

torstai 11. lokakuuta 2018

Elämä on hauras

Viime kirjoituksesta on kulunut jo vaikka kuinka kauan aikaa. Elämä on sinä aikana kuljettanut minua suuntaan jos toiseenkin. Tällä hetkellä olen kuitenkin psykiatrisella osastolla, sillä asiat eskaloituivat taas siihen pisteeseen, ettei mun pää enää pysynyt mukana.

Mun on vaikea roikkua mukana omassa elämässäni. Multa puuttuu se elämän lanka, se mistä pitää kiinni. Pelkkä ajelehtiminen ei oikein enää riitä. Pakko pitää pää mukana.

Kotiutuminen tulee pian, enkä tiedä miten siellä pärjään. Hyvin tai hyvin huonosti. Viimeksi meni huonosti.

Jospa mä jotenkin saisin itteni taas parempaan kuntoon. 

Pus,

vattu

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Mä tahdon vaan alkaa elää

Sää on harmaa ja niin on myös mun mieli. Musta tuntuu siltä, kuin olisin turhake. Ihminen, joka ei saa koskaan mitään aikaiseksi. Mun päivän suoritus on se, että pesen ehkä hampaat ja teen ehkä ruokaa jos jaksan. Ja sinä aikana "kunnolliset ihmiset" on tehnyt niin monta asiaa. Niille nuo päivittäiset toimet ovat täysin normaaleita ja helppoja. Mun pitäisi käydä nyt suihkussa, mutta istun vain paikoillani.

Mä niin toivoisin, että voisin joskus olla edes yhden päivän ajan tavallinen. Normaali niin kuin muutkin. Tehdä asioita oikeassa tärkeysjärjestyksessä.

Mun koti näyttää siltä, että sitä ei olisi siivottu ikinä. En osaa pitää tavaroitani järjestyksessä. Joskus saatan siivota, mutta kaikki ajautuu niin helposti väärille paikoille... Mutta haha onhan ne helpompi löytää lattialta. Pientä huumoria.

Asiat tapahtuu helpommin, jos ne kirjoittaa ylös, niinpä minä, yritän luvata, että tänään siivoan edes vähän. Pikkuruisen. Ei haittaa, jos koko asunto ei kiillä päivän jälkeen. Mutta jos edes vähäsen.

Pus,

vattu


maanantai 25. kesäkuuta 2018

2017 ja kuka mä oon

Vuosi 2017 alkoi pienenä ja loppui isona. Vuodesta ei ole pitkälti muistikuvia vahvan lääkityksen vuoksi. Ensimmäisen puolen vuoden aikana keräsin vartalooni 30 kiloa lisää painoa. Nytpä onkin siis tavoitteena saada ne 30 kiloa pois. Vuoden 2018 alussa aloin purkaa itse lääkitystäni. Siispä tästä vuodesta minulla on edes jonkinlaisia muistoja. 

Olen vattu. 24 vuotta. Olen kirjoittanut aiemmin paria blogia. Toisen nimi oli rumat sanat ja toisen My sweetest downfall. Aihealue pysyy samankaltaisena. Elämän huonoja ja välillä hyviäkin päiviä. Painon ja mielen kanssa taistelua. 

Julkaisen täällä myös välillä jotain menneisyydestä. Ajatuksia, tunnelmia, millaista elämä oli ja millaista se on nyt. Koetan pysyä kuitenkin toveikkaana tulevaisuuden suhteen.

Mitään numeroita (paitsi sen, paljon on vielä pudotettavaa) en täällä luultavasti tule kertomaan. En vaan kehtaa.

Jos herää kysymyksiä, kysykää ihmeessä.

Pus,

vattu

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Olisinpa tiennyt

Että jos joskus sortuu satuttamaan itseään, siihen jää liian helposti koukkuun.
Että tietty lukema vaa'assa ei tuo automaattisesti onnellisuutta tai parempaa elämää. 

Että aina ei ole pakko pyrkiä parempaan suoritukseen.

Että minä riitän juuri tällaisena.

Että jokainen täydellinen asia vaatii myös ne heikot puolensa. Kokonaisuus ei voi olla ehjä, ellei siinä ole pientä särmää. 

Että elämä on juuri nyt, eikä tietyn kilomäärän tai suorituksen päässä.

Että on ihan ok. pyytää apua ja ottaa sitä apua vastaan. 

Että kaikki asiat järjestyvät luultavasti jollain tavalla. Että on aina olemassa se parempikin vaihtoehto.

torstai 31. toukokuuta 2018

Mä hengitän

2012
Mä istun historian tunnilla ja seuraan opetusta. Luokka on harmaa ja valkoinen. Mulla on nälkä. Oon syönyt viimeksi aamulla. Opettaja puhuu ja mä yritän ymmärtää edes jotakin. Mulla on niin kylmä. Opetus menee suurimmaksi osaksi ohi, koska mä mietin vaan nälkääni. Vielä kaksi tuntia että saan syödä lounaan. Omenan ja teetä. Mä yritän pysyä mukana opetuksessa. Kuuntelen ja kuuntelen, mutta kylmyys ja tyhjyydentunne vie voiton tällä kertaa.