perjantai 19. lokakuuta 2018

Kuinka moni näkee kaikki sävyt harmauden

Ulkona paistaa aurinko ja syksyn ruska on värittänyt maiseman kauniiksi. Silti mun oloni on harmaa ja huono. Ahdistus puristaa rintaa ja hengittäminen vaikeutuu. 1 2 3 olen olemassa. Hengitän.

Olen vieläkin osastolla, enkä vielä tiedä milloin kotiudun. Tapaan lääkäriä tänään, jospa sitten saisin tietää tarkemmin, kuinka kauan tulen täällä olemaan. Toivottavasti en kovin pitkään. Koti-ikävä on iso, haluan päästä täältä pois!

Kotona arki on niin erilaista. Täällä laitostuu, kun ruoka ja kaikki tuodaan valmiiksi nenän eteen. Enkä usko, että osastolla makaaminen mitenkään edesauttaisi taipumistani. En ole itseasiassa enää varma, miksi olen täällä vielä.

Mutta.. nautitaan tästä auringosta <3

Pus,

Vattu

perjantai 12. lokakuuta 2018

Sinä riität

Muutama päivä sitten oli mielenterveyspäivä. Mielenterveysongelmat ovat todella yleisiä. Ne ovat samalla tavalla sairauksia kuin esimerkiksi astma tai syöpä. Kukaan ei valitse itselleen mielenterveysongelmaa. Mielenterveysongelmat eivät katso ikää, kokoa, ammattia, sukkien väriä tai muuta, niitä voi olla meillä kenellä tahansa: Minulla, sinulla, kenellä vaan. 

Mielenterveysongelmiin tulisi suhtautua samalla tavalla kuin muihinkin sairauksiin. Jokainen meistä on silti yhtä arvokas ja ihana, tarpeeksi. 

Minulle itselleni on ollut todella vaikea myöntää, että minulla on mitään ongelmaa. Vaikka olisin suljetulla osastolla hoidossa, en ole silti pystynyt myöntämään itselleni, etten ole ihan kunnossa. Minusta on aina tuntunut, etten ole vielä tarpeeksi sairas siihen, että olisin hoidon tarpeessa. Sitä vaan ajattelee, että on vaan laiska tai saamaton. Mutta niin ei pitäisi olla. 

Jokainen ihminen on yhtä tärkeä ja yhtälailla ansainnut avun sairauteen, oli se mikä sairaus tahansa. 

Istun oksalla

Päivät kulkee. Ulkona on harmaata. Mun päässä on harmaata. Harmaa kausi. Harmaan kaikki sävyt ympäröi mua.

Mä istun valkoisessa huoneessa ja lääkäri katsoo mua. Se puhuu päiväsairaalasta, lääkkeiden vaihdosta. Siitä, kuinka kauan olen vielä täällä. Kysyy, onko mulla itsetuhoisia ajatuksia, suunnitelmia.

Mä vaan yritän olla ja yritän yrittämistäni. Mut mun pää on niin harmaa. Harmaa on joskus hyvästä, mutta siihen ei saa upota.

Kohta kolme viikkoa täällä valkoisten seinien sisällä. Hymyile, niin kukaan ei tiedä että suhun sattuu. Hymyileminen on mun pakokeino. Ulospääsy ahdistuksesta ja huonosta olosta. Mä peitän hymyllä lahjakkaasti mun todelliset tunteet. 

Kotona mua odottaa purkki. Purkki täynnä rauhoittavaa. Purkki ulos tästä kaikesta paskasta. 

torstai 11. lokakuuta 2018

Elämä on hauras

Viime kirjoituksesta on kulunut jo vaikka kuinka kauan aikaa. Elämä on sinä aikana kuljettanut minua suuntaan jos toiseenkin. Tällä hetkellä olen kuitenkin psykiatrisella osastolla, sillä asiat eskaloituivat taas siihen pisteeseen, ettei mun pää enää pysynyt mukana.

Mun on vaikea roikkua mukana omassa elämässäni. Multa puuttuu se elämän lanka, se mistä pitää kiinni. Pelkkä ajelehtiminen ei oikein enää riitä. Pakko pitää pää mukana.

Kotiutuminen tulee pian, enkä tiedä miten siellä pärjään. Hyvin tai hyvin huonosti. Viimeksi meni huonosti.

Jospa mä jotenkin saisin itteni taas parempaan kuntoon. 

Pus,

vattu